Kokemustarinat

Galleriamme sisältää kuvia ja kokemustarinoita koirista ja kissoista, jotka ovat kärsineet ääripiirteisen jalostuksen seurauksista. Lue kaikki tarinat kokonaisuudessaan Facebook- ja Instagram-tileiltämme. Tervetuloa seuraajaksi!

"Meillä oli taustalla vaikea koirakokemus. Olimme joutuneet luopumaan ensimmäisestä koirastamme jo pentuna, koska hän ei sopeutunut kotiimme ja oli jatkuvassa stressitilassa. Yrityksistä huolimatta emme pystyneet muuttamaan tilannetta. Uuden koiran hankintaan liittyi siksi paljon vaikeita tunteita: entä jos samat kokemukset toistuvat? Entä jos vika olikin meissä?

Luin valtavasti eri roduista ja yritin löytää meille sopivaa koiraa. Hyvän luonteen lisäksi terveys oli minulle tärkeää. Olin tietoinen corgien terveysongelmista, mutta ajattelin, että kaikissa roduissa on omat riskinsä ja että hyvällä kasvattajan ja pennun valinnalla voisi vaikuttaa siihen, miten ne realisoituvat.

Kasvattajan kanssa juteltuani vakuutuin siitä, että hän panosti koirien terveyteen ja hyvinvointiin. Minulle oli myös tärkeää, että meille valittaisiin juuri meidän perheeseemme sopiva pentu ja että aiempi vaikea koirakokemuksemme huomioitaisiin.

Ja luonteeltaan koiramme todella osoittautui täydelliseksi meille. Hän oli tasapainoinen ja helppo koira, mikä oli meille valtava helpotus.
Sitten tuli se mutta.

Noin kuuden kuukauden iässä aloin huomata ajoittaista ontumista ja kankeutta levon jälkeen.

Kysyin asiasta kasvattajalta, mutta minulle kerrottiin, että ontuminen on corgeilla tavallista ja voi liittyä kasvuun, joten sitä voisi seurata.

Parin viikon kuluttua pyysin eläinlääkärikäynnin yhteydessä röntgenkuvat. Niissä todettiin vasemman kyynärän vaikea-asteinen inkongruenssi. Eläinlääkärin mukaan leikkauksella oli kiire, koska kasvulevyt olivat sulkeutumassa. Koira leikattiin seuraavana päivänä.

Aluksi ajattelimme, että kyse oli vain huonosta tuurista. Kasvattaja maksoi puolet leikkauksesta ja lähetti nivelravinteita. Sitten kuulimme, että koiramme siskolla oli todettu inkongruenssi molemmissa kyynärissä. Huono tuuri olikin yhtäkkiä vähän isompi juuri tässä pentueessa.

Leikkauksen jälkeen kuntoutuminen sujui hyvin, mutta seitsemän kuukauden ikäisen pennun elämä oli kuukausien ajan hyvin rajoittunutta. Ei juoksemista, hyppimistä, riehumista, liukastelua tai koirakavereita. Kun hän lopulta parani, elämä normalisoitui.

Vajaan kahden vuoden iässä aloin kuitenkin huomata uusia muutoksia. Koira hakeutui ahtaisiin paikkoihin, istahti kesken lenkin eikä aina halunnut liikkua. Ruokahalu vaihteli voimakkaasti. Olin kuullut, että tällainen käytös voi liittyä kipuun, mutta osa oireista ajoittui myös juoksuihin ja valeraskauteen, joten kaikkea oli vaikea yhdistää suoraan kipuun.

Kaksivuotiaana muutimme omakotitalosta kerrostaloon, ja oireilu paheni nopeasti. Pisin kävely saattoi olla vain 50–100 metriä. Koira pysähtyi ja halusi takaisin kotiin. Hän alkoi rähjätä vieraille, vetäytyi piiloon, ei enää tuonut lelujaan meille eikä halunnut leikkiä. Ruoka ei maistunut ja hän saattoi murista meille, jos menimme häiritsemään. Hänestä oli kadonnut ilo.

Ajattelin aluksi, että kyse oli muuttoon sopeutumisesta. Jälkikäteen ajattelen, että muutto ehkä vain laukaisi tai pahensi jo olemassa ollutta terveysongelmaa.

Virallisissa kuvissa todettiin vaikea lonkkavika, D/E-lonkat, sekä useita kalkkeutuneita välilevyjä.
Koiralle aloitettiin gabapentiini ja tulehduskipulääke. Gabapentiini teki hänestä kuitenkin niin tokkuraisen, että kahden viikon jälkeen hakeuduimme ortopedille.

Tutkimuksessa koira reagoi voimakkaasti selän koskemiseen ja jonkin verran myös lonkkien ojentamiseen. Hän sai ensimmäisen Librela-pistoksen ja Cartrophenia kotihoitoon.

Muutamassa päivässä vointi parani selvästi.

Hän jaksoi taas kävellä pidempiä matkoja, hakeutui meidän lähellemme, tuli syliin ja ruokahalu palasi. Hyviä päiviä oli selvästi enemmän kuin huonoja.

Nyt Librela on auttanut hyvin, mutta ajoittain näen edelleen kivun merkkejä. Joskus kävely näyttää aivan vanhan mummon kävelyltä. Etenemme etanan vauhtia, vaikka kyseessä on vasta kaksivuotias koira.

Päivässä hän kävelee ehkä noin kaksi kilometriä, usein ei sitäkään. Lenkit ovat lyhyitä ja hitaita, ja kuljemme aina hänen tahtinsa mukaan. Hän lepää ja nukkuu paljon. Leikkiä löytyy edelleen, mutta pidämme sen rauhallisena. Myös reagointi vieraisiin ihmisiin ja koiriin on viime aikoina voimistunut.

Koiralla on ollut lisäksi tyhjän mahan oksentelua, refluksia, korvien hiivaa ja kuonon kutinaa. Sopiva ruoka onneksi löytyi, ja nämä oireet ovat jääneet pois.

Elämämme on nykyään hyvin erilaista kuin aluksi. Olemme paljon kotona ja lähes kaikkea täytyy suunnitella koiran voinnin ehdoilla. Pitkiä matkoja emme voi kävellä, ja joskus 16–17-kiloista koiraa pitää kantaa lyhyelläkin matkalla. Koirametsässäkään hän ei yleensä jaksa kulkea edes puolta tuntia.

Meistä tuntuu, että elämme koiramme kanssa vähän elämän reunalla. Välillä kaikki näyttää hyvältä ja kivut ovat hallinnassa. Välillä joudun miettimään, voinko enää vain seurata tilannetta ja pitkittää kärsimystä. Se on henkisesti käsittämättömän raskasta.

Minulle on kuitenkin selvää, että jos elämää joudutaan kivun vuoksi rajoittamaan niin paljon, että ilo katoaa, tai jos kivunhoidolla ei enää saavuteta riittävää vastetta, uskallan päästää irti – oli koiramme sitten kaksi- tai kaksitoistavuotias.

Tämä kokemus on muuttanut valtavasti käsitystäni koiranjalostuksesta ja corgeista. En voi tällä hetkellä suositella kenellekään corgin hankintaa. Jos voisin valita uudelleen, en ehkä ottaisi rotukoiraa tai ylipäätään koiraa ollenkaan.

On sydänjuuria repivää nähdä viaton eläin kipeänä. Olin aiemmin sinisilmäinen ja ajattelin, että kasvattajat tekevät työtä koirien terveys edellä. Olen kuitenkin nähnyt ja kokenut, ettei terveys ole kaikilla etusijalla.

En myöskään itse osannut perehtyä asioihin riittävän syvälle ennen koiran hankintaa. Luin paljon, mutta olisin tarvinnut enemmän tietoa koiranjalostuksesta ja terveystietojen tulkitsemisesta. Corgien todellinen terveystilanne avautui minulle kunnolla vasta, kun corgi oli jo meidän perheessämme.

Ja syyllistän myös itseäni. Miksi en perehtynyt paremmin? Miksi valitsimme juuri tämän rodun? Oliko meillä liian liukkaat lattiat? Ruokinko väärin? Rasitinko väärällä tavalla? Jätinkö jotain tärkeää tekemättä?
Näitä kysymyksiä on vaikea olla ajattelematta. Toisaalta ajattelen, että kun koiramme kerran piti tähän maailmaan syntyä, on ihanaa, että hän tuli juuri meille.

Koiramme ei ole pyytänyt syntyä tähän maailmaan tällaisella rakenteella. Hän ei ole pyytänyt sairauksia, kipuja tai elämän rajoittumista.

Hän haluaa kantaa lelujaan, olla meidän lähellämme, syödä hyvällä ruokahalulla, haistella maailmaa ja juosta omalla pihalla.

Ja juuri siksi tämä kaikki tuntuu niin väärältä."

Monilla ääripiirteisillä koirilla samat terveysongelmat ovat korostuneita ja toistuvat sukupolvesta toiseen, vaikka kasvattajat täyttäisivät nykyiset jalostusvaatimukset.

Tilanne ei muutu ilman lainsäädäntöä, joka ohjaa jalostusta aidosti terveempään suuntaan, menee haitallisten ihanteiden edelle ja kieltää tutkitusti kärsimykselle altistavan jalostuksen. Kannata aloitetta kärsimykselle altistavan jalostuksen kieltämiseksi. 

🧡 Lämmin kiitos omistajalle avoimuudesta.

🐶 Jos sinulta löytyy ääripiirteistään kärsivä kissa tai koira, jonka tarinan voisit olla valmis jakamaan, ota meihin yhteyttä joko sosiaalisen median kautta tai yhteydenottolomakkeella. Otamme vastaan myös kuvia ja videoita ääripiirteistä ja niiden tuomista ongelmista. 

Tarinat julkaisemme aina täysin anonyymina, ellei toisin toivota.